Ikääntymiseen liittyy tietynlainen stoalainen suhtautuminen lieviin kipuihin. Hyvin tunnettua on vanhusten suhtautuminen lieviin niveloireisiin vanhuuden merkkinä eikä niinkään osoituksena uudesta sairaudesta. Toisaalta taas koviin kipuihin suhtaudutaan hyvinkin pelokkaasti.
Monet sairaudet ja myös niiden hoito vaikuttavat kipujen luonteeseen ja hoitoon. Kroonisten kipujen ja masennuksen väliset yhteydet ovat kumpaankin suuntaan selviä. Molempia vaivoja esiintyy usein yhdessä. Kivut vaikeuttavat depression tunnistusta ja hoitoa. Masennus lisää kipuja ja vaikeuttaa niiden hoitoa. Kummankin hoito voi siis vaatia toisen oireen aktiivista hoitoa. Ikääntymisen myötä, depressiossa ja kroonisissa kiputiloissa serotoninergisten ja noradrenergisten kipua moduloivien laskevien hermoratojen toiminta on vaimentunut.
Diabeteksen vaikutukset ovat kahdensuuntaisia. Tauti aiheuttaa neuropaattisia kipuja, mutta toisaalta myös tuhoaa kiputuntoa. Kivuttomat sydäninfarktit ja Charcot'n nivelet ovat tästä esimerkkejä. Toisaalta korkean verensokeriarvon on nähty madaltavan kipukynnystä.
Kipu muuttaa ihmisen asennoitumista muihin ja vaikuttaa myös muiden ihmisten suhtautumiseen. Kipu näyttää olevan varsin tiukassa yhteydessä paitsi masennukseen, myös muihin negatiivisiin tunteisiin, kuten turhautumiseen ja vihaan. Kipu huonontaa kaikin tavoin elämänlaatua. Kivut heikentävät toimintakykyä, aiheuttavat unettomuutta, johtavat sosiaaliseen eristäytymiseen ja lisäävät terveyspalvelujen käyttöä. Toimintakyvyn heikentyminen ei ilmene ainoastaan liikkumisvaikeuksina, vaan myös kognitiivisten toimintojen vaikeutumisena ja ajatusmaailman kaventumisena.
Varsinkin niillä vanhuspotilailla, joiden muisti on heikentynyt, kivut voivat laukaista sekavuustilan (ks. Dementoituneilla esiintyvien kipujen tunnistaminen). Pitkäaikaiset tai toistuvat kivut aiheuttavat jatkuvaa tutkimustarvetta, ja ne ovat tavallisimpia hoitoon hakeutumisen syitä.
