Ihon pinnalliset infektiot

Oireet

Märkärupi alkaa usein ihon punoituksella, minkä jälkeen punoitusalueelle ilmaantuu nopeasti hyvin pieniä märkää sisältäviä vesikkeleitä, jotka rikkoutuvat ja rupeutuvat. Rupialueilla on yleensä kellertävää paksua karstaa. Yleisoireet ovat erittäin harvinaisia, sen sijaan paikalliset imusolmukkeet usein turpoavat. "Tavallinen" märkärupi oireilee tyypillisimmin kasvoilla, suun tai nenän ympäristössä (kuva « Märkärupimuutoksia kasvoilla ja suurentuneita kaulan imusolmukkeita»1). Märkäruven harvinaisempi, isorakkulainen muoto, esiintyy useimmiten vartalolla, taipeissa sekä vaippa-alueilla, ja rupimuodostus on ohuempaa (kuva « Suurirakkulainen märkärupi pienen lapsen kainalossa»2). Isorakkulainen muoto on yleisempi pienillä lapsilla, ja joskus oirekuvaan voi liittyä lämpöily ja lievä yleinen sairaudentunne. Joskus märkäruven komplikaationa voi kehittyä syvempi ihoinfektio, selluliitti. Myös septikemiaa, osteomyeliittiä, imusuonitulehdusta ja pisarapsoriasiksen puhkeamista (etenkin streptokokki-infektioissa) on kuvattu. Vakavin komplikaatio on streptokokin aiheuttama glomerulonefriitti, joka on nykyään harvinainen, eikä virtsanäytetutkimusta infektion jälkeen rutiinisti suositella.

Kuva 1.

Märkärupimuutoksia kasvoilla ja suurentuneita kaulan imusolmukkeita.

Kuva 2.

Suurirakkulainen märkärupi pienen lapsen kainalossa.

Imeväisillä toksiinia tuottava stafylokokki voi aiheuttaa vakavan ihoinfektion, johon liittyy ihon laaja kuoriutuminen (staphylococcal scalded skin syndrome).

Etiologia ja epidemiologia

Valtaosa märkärupi-infektioista on Staphylococcus aureuksen aiheuttamia, noin 10 % tapauksista aiheuttajana on beetahemolyyttinen streptokokki. Noin 10 %:ssa kyseessä on molempien bakteereiden sekainfektio. Molemmat taudinaiheuttajat kuuluvat nenänielun normaaliflooraan ja leviävät helposti esim. nenän raapimisen, niistämisen tai nuhaeritteen mukana. Märkärupi tarttuu herkästi ihokontaktissa, kontaminoituneesta pyyhkeestä tai esim. pehmolelusta päiväkodissa. Sekundaarinen märkärupi voi saada alkunsa myös muilla ihoalueilla olevista ihorikoista tai rikkiraavitusta muusta ihosairaudesta, mm. atooppisesta ihottumasta, syyhystä tai herpeksestä. Beetahemolyyttinen streptokokki voi löytyä potilaalta myös kutisevasta perianaali-ihottumasta. Streptokokki voi aiheuttaa märkärupiepidemioita esim. vuodeosastoilla tai päiväkodeissa, jolloin kunnan tartuntataudeista vastaava lääkäri suunnittelee tarvittavat tutkimukset ja hoidot.

Märkärupi on lasten yleisin ihoinfektio, ja esiintymishuippu on 2–5-vuotiailla. Sitä esiintyy ympäri vuoden, mutta esiintymishuippu on loppukesän lämmin ja kostea aika. Infektion prevalenssi vaihtelee maantieteellisen sijainnin ja myös hygieniatason mukaan. Länsimaissa prevalenssi on ollut tutkimusten mukaan 5–10 %:n luokkaa.

Diagnoosi

Märkärupi diagnosoidaan tyypillisen ilmiasun perusteella. Kasvojen alueella märkärupea ja herpestä voi olla vaikea erottaa. Myös vetistävä ja/tai rupeutunut atooppinen ihottuma on joskus haastava erottaa märkäruvesta, ja nämä voivat toisaalta esiintyä myös samanaikaisesti. Myös silsa ja syyhy ovat erotusdiagnostisia vaihtoehtoja. Isorakkulaisen märkäruven oireet voivat muistuttaa rakkuloivia lääkeaineihottumia tai ihon rakkulatauteja. Uusiutuvissa infektioissa otetaan bakteeriviljely, tarvittaessa myös herpesnäyte. Laajassa infektiossa tulehduslaboratoriokokeet saattavat olla tarpeen.

Hoito

Märkäruvella on taipumus parantua spontaanisti 2–3 viikon kuluessa, mutta paikallinen tai oraalinen antibioottihoito nopeuttaa paranemista ja estää infektion leviämistä. Mikäli ihottuma-alue on pieni (alle kuusi neliösenttimetriä), riittää paikallishoito antibioottivoiteella. Itsehoitona voi käyttää neomysiinia ja basitrasiinia tai fusidiinihappoa sisältävää voidetta. Uusi märkäruven ja pinnallisten pienialaisten ihon bakteeri-infektioiden hoitoon tarkoitettu paikallishoitolääke retapamuliini on saanut myyntiluvan erityislupavalmisteena. Hoidon onnistumiseksi rupialueet tulee liotella pari kertaa päivässä esim. kostean kääreen avulla ja saippuapesulla, minkä jälkeen alueelle levitetään lääkevoidetta 7–10 päivän ajan. Mikäli paikallishoito ei muutamassa päivässä ala tehota tai märkärupi on laaja-alainen, käytetään suun kautta annettavaa antibioottia, yleensä kefaleksiinia 7–10 päivän ajan paikallishoidon lisäksi. Kefalosporiiniallergisille voidaan käyttää klindamysiiniä. Muita hoitovaihtoehtoja ovat flukloksasilliini (yli 40 kg:n painoiset lapset, vain tablettimuotoinen valmiste) ja amoksisilliinin ja klavulaanihapon yhdistelmä. Hiuspohjan alueen pienialainenkin märkärupi hoidetaan peroraalisella antibioottikuurilla. Ensimmäisten hoitopäivien aikana on hyvä vaihtaa pyyhkeet ja tyynyliina päivittäin, lisäksi käsihygieniaa tulee tehostaa. Märkärupialueiden hoitoa desinfektioaineilla ei suositella, tutkimusten perusteella niillä ei ole tehoa plaseboon verrattuna.

Aivan pienen imeväisen rakkulainen ihottuma vaatii useimmiten systeemisen antibioottihoidon tarvittaessa alkuun sairaalassa.

Jos infektio uusiutuu, infektiolähde voi olla indeksipotilaan tai muiden perheenjäsenten nenässä tai mahdollisesti lemmikkieläimessä. Stafylokokin nenäkantajuutta voidaan yrittää eradikoida fusidiinihappo- tai mupirosiinivoiteella. Mikäli märkärupi komplisoi atooppista ihottumaa, ekseema hoidetaan paikallisella kortikoidivoiteella tai kortikoidi- ja antimikrobivoiteen yhdistelmällä.

Eristys

Märkärupi voi tarttua, kunnes rakkulat ovat parantuneet, mikä on huomioitava esim. kamppailu-urheilussa tai päivähoidossa. Eristämistä suositellaan 24 tunnin ajan suun kautta otettavan ja 48 tuntia paikallisen antibioottihoidon aloittamisesta.

Ehkäisy

Tartuntavaaraa vähennetään hyvällä käsihygienialla, johon kuuluu saippuapesu ja käsidesinfektiohuuhteiden käyttö. Päiväkodeissa tulee kiinnittää lisäksi huomiota lelujen pesuun.

Kirjallisuutta

Ihon bakteeri-infektiot. Käypä hoito -suositus. Duodecim 2010. Suomalaisen lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen ihotautilääkäriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki. Suomalainen lääkäriseura Duodecim 2010. www.kaypahoito.fi

Koning S, van der Sande R, Verhagen AP, ym. Interventions for impetigo. Cochrane Database Syst Rev. 2012 Jan 18;1:CD003261.

Abeck D. Stafylococcal and streptococcal diseases. Kirjassa: Burgdorf WHC, Plewig G, Wolff HH, ym., toim. Braun-Falco's dermatology. 3. painos. Heidelberg: Springer, 2009.

Hartman-Adams H, Banvard C, Juckett G. Impetigo: Diagnosis and Treatment. Am Fam Physician 2014;90:229–35.

Oireet

Oireena on aristava helakanpunoittava, vetistäväkin ihottuma peräaukon ympärillä (kuva « Perianaalinen sreptokokkitulehdus»3). Koska ulostaminen saattaa aiheuttaa kipua, lapsi voi olla haluton wc-käynteihin. Tytöillä ulkosynnyttimien infektio on mahdollinen, oireena häpyhuulten punoitus, aristus ja kutina. Emättimestä voi tulla märkäistä vuotoa. Pojilla infektioon voi liittyä peniksen ihottumaa ja kipua.

Kuva 3.

Perianaalinen sreptokokkitulehdus.

Etiologia ja epidemiologia

Useimmiten aiheuttajabakteeri S. pyogenes on viljeltävissä nielusta ja on levinnyt sieltä käsien välityksellä perianaalialueelle. S. pyogenes tarttuu helposti pisara- ja kosketusteitse, ja se voi päästä elimistöön ihorikosta tai limakalvolta. Oireilevien potilaiden ohella oireettomat kantajat levittävät bakteeria. S. pyogenes -tartunnan voi saada myös kosketuspinnoilta tai elintarvikkeesta. Pienen osan infektioista voivat aiheuttaa myös B- ja C-ryhmän beetahemolyyttiset streptokokit tai S. aureus. Lapsilla oireeton S. pyogenes -kantajuus on yleistä, noin 12 %:n luokkaa.

Perianaalidermatiittia esiintyy useimmiten alle kouluikäisillä lapsilla, pojilla jonkin verran enemmän kuin tytöillä.

Diagnoosi

Perianaalidermatiitti on alidiagnosoitu, ja oireet voivat pitkittyä. Diagnoosi on usein kliinisesti selvä, mutta se varmistetaan osoittamalla streptokokki ihottuma-alueelta joko viljelyllä tai antigeenitestillä. Negatiivinen pikatesti varmistetaan viljelyllä.

Erotusdiagnostiikassa tulee huomioida kihomadot, hiivatulehdus, tulehdukselliset suolistosairaudet sekä psoriasis.

Hoito

Ensisijaisena hoitona on penisilliini tai ensimmäisen polven kefalosporiini 10 vuorokauden ajan. Toistuvissa tilanteissa voidaan käyttää klinidamysiiniä. Paikallishoitona voidaan suun kautta annettavan antibiootin lisäksi käyttää fusidiinihappovoidetta 1–2 kertaa päivässä muutaman päivän ajan. Infektioon liittyvä kipu ulostaessa voi aiheuttaa lapselle ummetusta ja on hoidettava samalla.

Eristys

Kun lääkehoito on kestänyt vuorokauden ajan, lapsi voi palata päivähoitoon.

Ehkäisy

S. pyogenes voi säilyä useita päiviä kosketuspinnoilla. Hyvä käsihygienia on tärkeää ennen ruokailua ja luonnollisesti wc-käyntien yhteydessä. Koska streptokokki leviää herkästi pisara- ja kosketustartuntana, erityisesti yskimisen ja niistämisen yhteydessä käsihygieniaan tulee kiinnittää huomiota. Lasten päivähoitopaikoissa wc-tilojen huolellinen puhdistaminen ehkäisee tartunnan leviämistä.

Kirjallisuutta

Vuorela M, Ruotsalainen E, Valtonen K, ym. A-ryhmän streptokokki voi aiheuttaa epidemian. Suom lääkäril 2017;72:51–6.

Abeck D. Stafylococcal and streptococcal diseases. Kirjassa: Burgdorf WHC, Plewig G, Wolff HH, ym., toim. Braun-Falco's dermatology. 3. painos. Heidelberg: Springer, 2009.

Herbst R. Perineal streptococcal dermatitis/disease: recognition and management. Am J Clin Am J Clin Dermatol 2003;4:555–60.

Oireet

HSV-1:n ensitartunta on tavallisesti oireeton, mutta alle 10 %:lle virus aiheuttaa kuumeisen suutulehduksen, jossa suun limakalvoille ilmaantuu lukuisia pieniä, kivuliaita, nopeasti rikkoutuvia ja haavautuvia rakkuloita (ks. luku «Suun tulehdukset»1). Kaulan ja leuanalusen imurauhaset voivat turvota. Rakkuloita ja haavaumia on pääasiassa ikenissä, kitalaessa, kielessä ja nielun alueella. Gingivostomatiitti on yleisin alle 5-vuotiailla lapsilla ja voi johtaa kuivumiseen. Virus tarttuu usein myös lapsen sormiin. Lapsi voi olla myös ärtynyt. Isommilla lapsilla ja nuorilla rakkulointi on usein enemmän nielun alueella.

Herpes uusii tartunta-alueelleen vaihtelevien aikojen kuluessa. Joillakin näkyvää herpestä ei ole koskaan, joillakin on jopa kuukausittain. Uusiutuva herpes ilmaantuu tavallisimmin huuliin, huulipunarajaan, suunympärysiholle tai esim. sierainaukkojen seutuun. Uusiutuvan herpeksen ennakko-oireena on yleensä paikallinen ihon kirvelyn tai polttelun tunne ja kutina. Infektioalue voi olla myös tunnoton. Tämän jälkeen alueelle ilmestyvät herpekselle tyypilliset pienet rakkularykelmät. Joskus uusiutuva herpes oireilee sormessa, sukuelimissä tai pakarassa (autoinokulaatio). Parantuminen vie muutamasta päivästä jopa 3–4 viikkoon.

Herpesvirus voi aiheuttaa silmään sidekalvo- tai sarveiskalvotulehduksen. Tulehduksen oireita ovat toispuolinen silmän kipu, vetistys, lievä sidekalvopunoitus, roskan tunne, valonarkuus ja näön heikkeneminen. Hoitamattomana tila voi johtaa sidekalvon arpeutumiseen ja pysyvään näon heikkenemiseen.

Iholla ja limakalvoilla toistuvasti oireileva erythema multiforme eli monimuotoinen punavihoittuma voi olla seurausta uusiutuvasta, oireisesta tai oireettomasta HSV-infektiosta (kuva « Erytema multiformen kokardileesioita»4). Se ilmaantuu 1–3 viikon viiveellä herpeksestä ja paranee itsestään muutaman viikon sisällä. Atooppista ihottumaa sairastavalle HSV voi aiheuttaa eczema herpeticum -ihottuman, joka voi levitä laajalle alueelle yleensä kasvojen, pään, vartalon ja yläraajojen iholle (kuva « Primaariherpes atoopikon kasvoilla»5). Iholle ilmaantuu pieniä, samankokoisia, nopeasti rikkoutuvia ja rupeutuvia, punoittavapohjaisia rakkuloita vieri viereen. Iho on arka, poltteleva ja kutiava, potilas voi olla huonovointinen ja kuumeinen ja alueen imusolmukkeet turpoavat.

Kuva 4.

Erytema multiformen kokardileesioita.

Kuva 5.

Primaariherpes atoopikon kasvoilla.

Etiologia ja epidemiologia

HSV-1 ja HSV-2 kuuluvat ihmisen herpesviruksiin, jotka ovat kookkaita kaksoiskierteisiä DNA-viruksia. Useimmiten HSV-1 -tartunta saadaan lapsuudessa vanhemmilta tai sisaruksilta. Virus tarttuu iho- tai limakalvokosketuksessa, esimerkiksi suudellessa. Iholla tai limakalvolla oleva pienikin rikkouma voi edistää viruksen tarttumista. Kamppailulajeissa, etenkin painissa, voi myös saada herpestartunnan (herpes gladiatorum). Virusmäärä ja tartuttavuus ovat suurimmillaan silloin, kun iholla on näkyvä herpesrakkula tai rupi. Ensitartunnassa oireet ilmaantuvat tavallisesti noin 2–7 päivää altistuksesta, mutta joskus saattaa kulua useampikin viikko ennen ensimmäisiä oireita.

Ensitartunta ei tavallisesti aiheuta mitään oireita. Virus jää hermoganglioon, kasvoilla tavallisimmin kolmoishermon juureen. Flunssa, auringon ultraviolettisäteily, stressi, suun alueen toimenpiteet tai jokin muu syy voi saada viruksen aktivoitumaan, ja se siirtyy hermoa pitkin ihoon tai limakalvolle. Herpes uusii tartunta-alueelleen vaihtelevien aikojen kuluessa. Joillakin näkyvää herpestä ei ole koskaan, mutta pienellä osalla potilaista herpes voi uusia jopa kuukausittain.

HSV-1-tartunnan esiintyvyys on viime vuosikymmeninä hieman vähentynyt ja ensitartunta siirtynyt lapsista nuoriin aikuisiin. HSV-vasta-aineita on todettu 17 %:lla kahdeksanvuotiaista ja alle 50 %:lla opiskelijoista. Suurin osa kantajista ei koskaan oireile; noin kolmannes kuitenkin saa HSV-1-episodin vähintään kerran elämänsä aikana.

Diagnoosi

Herpes tunnistetaan useimmiten tyypillisen kliinisen kuvan perusteella. Kasvoissa se voi muistuttaa märkärupea. Erotuksena aftoista HSV-haavaumien mielipaikat ovat kiinnittyneen limakalvon alueella esimerkiksi suulaessa ja ikenissä. Enteroviruksen aiheuttaman herpangiinan kliininen kuva on lievempi kuin herpeksen. Stevens–Johnsonin oireyhtymä voi muistuttaa herpeksen ensitartuntaa suuontelossa.

Käsissä tai jaloissa oireet ovat usein epätyypillisiä ja muistuttavat bakteeri-infektiota (kuva « Herpes simplex -ihottuma (herpetic whitlow) sormessa»6). Myös vetistävä läiskäekseema tai märkärakkulainen silsainfektio tulee ottaa huomioon vartalon tai raajojen ihottuman erotusdiagnostiikassa. Vyöruusua ja uusiutuvaa HSV-infektiota on joskus vaikea erottaa kliinisesti toisistaan.

Kuva 6.

Herpes simplex -ihottuma (herpetic whitlow) sormessa.

Herpesvirus voidaan osoittaa tuoreesta rakkulasta tai rakkulan pohjasta virusviljelyllä, antigeenin osoituksella tai PCR-tutkimuksella. Näyte (infektoituneita soluja) otetaan mieluiten tuoreen rakkulan pohjasta rikkomalla rakkulan katto ja hankaamalla pumpulitikulla pohjaa. HSV:n ja vyöruusun erottamiseksi voidaan käyttää antigeenitestiä tai nukleiinihapon osoitustestiä. Tarvittaessa ihottuma-alueelta voidaan ottaa bakteeri- tai sieninäytteet tai molemmat erotusdiagnostiikkaa varten.

Hoito

Herpeksen aiheuttama suutulehdus paranee itsestään 1–2 viikon aikana. Riittävästä nesteen saannista on huolehdittava tarvittaessa sairaalassa. Paranemista voidaan nopeuttaa suun kautta annettavalla asikloviirilääkityksellä, jos hoito päästään aloittamaan aivan ensimmäisten sairauspäivien aikana. Asikloviirimikstuuraa voi käyttää 3 kk:n ikäisestä alkaen, ja yli 2-vuotiaalle lääkeannos on sama kuin aikuisella. Hoitoaika ensi-infektiossa on 5 vrk. Lääkitys ei poista virusta elimistöstä. Leikki- ja kouluikäisille voidaan käyttää puuduttavaa lidokaiinisumutetta, jonka avulla juominen ja syöminen sujuisi paremmin. Suuhygienian ylläpitoon voi käyttää klooriheksidiiniliuosta. Kivun hoitoon voi käyttää tavallisia tulehduskipulääkkeitä.

Ihon uusiutuva herpesinfektio paranee ilman hoitoa 1–3 viikossa, eikä lieväoireista uusiutuvaa herpestä välttämättä tarvitse hoitaa. Herpeksen paikallishoidossa käytettävän asikloviirivoiteen tehosta ei ole vahvaa näyttöä, mutta lievissä huuliherpestapauksissa sitä voidaan käyttää 2–4 tunnin välein 5 vrk:n ajan. Mikäli uusiutuvan herpeksen oireet ovat voimakkaat, voidaan käyttää asikloviirihoitoa 3–5 vrk:n ajan tai yli 12-vuotiailla valasikloviiria 1 vrk:n ajan. Lääkitys tulisi aloittaa heti ensioireiden ilmaannuttua. Yleensä oireiden kesto lyhenee muutamalla päivällä. Silmien lähettyvillä oireileva herpesinfektio ja lieväkin silmän ärsytysoire ovat aihe päivystysluonteiseen silmälääkärin konsultaatioon. Atooppista ihottumaa sairastavan eczema herpeticum voi vaatia alkuun sairaalahoitoa. Yleensä oraalinen viruslääkitys riittää, ja lisäksi hoidetaan oireilevien alueiden ekseema esim. 1-prosenttista hydrocortisonia ja klooriheksidiiniä sisältävällä voiteella. Keittosuolakääreet nopeuttavat rakkuloiden kuivumista ja rupien irtoamista. Usein tarvitaan lisäksi sekundaarisen bakteeri-infektion vuoksi antibioottikuuri, tavallisimmin kefaleksiini 7–10 vrk:n ajan. Tulehduskipulääke on aluksi tarpeen. Potilas voi jatkaa hoitoa kotona yleensä 2–3 vrk:n jälkeen.

Eristys

Eristyksestä ei ole hyötyä. Tarvittaessa rakkula-alueet voi pyrkiä peittämään esim. herpeslaastarilla, joka on apteekin itsehoitovalmiste. Lapsen yleisvointi määrittää päivähoidosta poissaolon. Herpes voi tarttua, kunnes rakkulat ovat parantuneet, mikä on huomioitava esim. kamppailu-urheilussa.

Ehkäisy

Herpeksen estohoitoa (esim. asikloviiri tai valasikloviiri) voi käyttää, mikäli herpes uusiutuu tiheästi ja oireet aiheuttavat kärsimystä lapselle. Hoitoaika on useimmiten 6–12 kk kerrallaan; myös lyhyempää estolääkekuuria voidaan käyttää esim. matkan ajaksi. Herpesepisodien yhteydessä uusiutuva erythema multiforme lakkaa yleensä oireilemasta estolääkityksen aikana. Osalle potilaista auringon UVB-säteily saa aikaan herpeksen puhkeamisen kesällä tai aurinkomatkalla, jolloin suojautuminen aurinkosuojavoiteella ja vaatetuksella voi estää infektion puhkeamisen.

Kirjallisuutta

Lautenschlager S, Stockfleth E. Human herpes viruses. Kirjassa: Burgdorf WHC, Plewig G, Wolff HH, Landthaler M, toim. Braun-Falco's dermatology. 3. painos. Heidelberg: Springer, 2009

Välimaa H, Seppänen M, Hukkanen V. Herpes simplex -virusinfektioiden nykykuva ja hoito. Duodecim 2013;129:31–40.

Pinninti SG. Pediatric herpes simplex virus infection. Medscape General Medicine. https://emedicine.medscape.com/article/964866-overview.

Oireet ja taudinkuva

Silsasieni aiheuttaa iholle kutiavan, hilsehtivän ja yleensä hiljalleen laajenevan ihottuman. Vartalosilsassa ihottuma on usein rengasmainen, ja sen reuna-alueilla iho paksuuntuu muodostaen hilsehtivän reunavallialueen. Ihottuman laajetessa läiskän keskiosa voi usein näyttää terveeltä. Silsaläiskän koko voi vaihdella senttimetristä kymmeniin senttimetreihin, ja niitä voi olla sisäkkäisinä renkaina tai samanaikaisesti useita erillisiäkin. Infektoituneella alueella saattaa olla sienen aiheuttamia märkäisiä karvatuppitulehduksia. Mikäli silsaihottumaa hoidetaan kortikoidivoiteella, voi se muuttua hankalasti tunnistettavaksi. Kasvojen silsa on samankaltainen kuin vartalonkin. Erotusdiagnostiikassa granuloma annulare eli rengasgranulooma ja atooppinen, etenkin läiskäinen ekseema voivat muistuttaa silsaa. Nivussilsa on yleensä kutiava, punertavanruskea, hilsehtivä ihottuma, jossa havaitaan tyypillinen tarkkarajainen reunavallialue. Se ei aiheuta oireita kivespussin alueelle kuten hiivainfektio tai seborrooinen ekseema.

Päänahan pälvisilsassa läiskiä voi olla yksi tai useita. Hiuspohjassa on ohutta hilseilyä, ja hiukset katkeavat läiskittäin läheltä päänahan pintaa (kuva « Päänahan silsa»7). Joskus nähdään kakkumainen "kerion" eli erittäin nopeasti paheneva, märkivä tauti, joka vaatii nopean hoidon, jotta pysyvä hiusten menetys voidaan välttää. Erotusdiagnostiikassa tulevat kyseeseen mm. pälvikaljuisuus ja ekseemat. Nuorilla miehillä parta-alueen silsan oireena ovat märkäpapulat, pustelit ja syvemmät paisemaiset muutokset, jotka voidaan sekoittaa akneen tai bakterielliin karvatupentulehdukseen.

Kuva 7.

Päänahan silsa.

Ns. painijansilsan oireet ovat samanlaiset kuin muunkin vartalo- ja pälvisilsan oireet. Niitä tulee paikkoihin, jotka jäävät paini- tai muiden kamppailulajien vaatetuksen ulkopuolelle ja hankautuvat vastustajan ihoa tai painialustaa tai tatamia vastaan.

Tavallisin silsan sijaintipaikka alaraajoissa on jalkaterä, usein ulommaisin varvasväli tai jalkapohjan alue. Tyypillisesti varvasvälin iho on hautunut, kutiseva ja saattaa rakkuloida tai olla haavautunut. Jalkapohjissa ja jalkaterän reuna-alueilla silsa esiintyy ns. mokkasiinisilsana, jolloin iho on punoittava, paksuuntunut ja hilseilee. Rakkuloiva ekseema, pitted keratolysis tai psoriasis ovat erotusdiagnostisia vaihtoehtoja.

Kämmenpuolen silsa on harvinainen ja oireilee tällöinkin vain toisessa kämmenessä. Yleensä potilaalla on jo edeltävästi jalkasilsa. Käden selkäpuolella silsa sen sijaan muistuttaa tyypillisesti rengasmaista vartalosilsaa. Jalkaterän laajan ja toistuvan sieni-infektion taustalla saattaa olla geneettinen alttius.

Kynsisilsa alkaa tyypillisimmin distaalisesti kynnen alta ja etenee juostemaisesti kynnen sivuosassa kynnen tyveä kohti. Kynsi paksuuntuu ja voi alkaa irrota alustastaan etenkin kärkialueella. Väri muuttuu usein kellertäväksi tai vaaleaksi, ja kynnen kärjen alle voi kertyä vaaleaa keratiinimassaa. Mikäli kynttä ei hoideta, voi se tuhoutua kokonaan. Kynsisilsa voi oireilla yhdessä tai useammassa kynnessä.

Savipuoli on vaaraton ihosairaus, jota esiintyy jo kouluikäisillä lapsilla. Oireena on yleisimmin ylävartalon laikkuinen, harvoin kutiseva ihottuma. Laikkujen koko vaihtelee, ja väritys voi olla vaalea, punertavanruskea, ruskea, joskus likaisenharmaa. Raaputettuna läiskät hilsehtivät hennosti. Talvella savipuoli on usein muuta ihoa tummempi, mutta kesällä savipuolialueet eivät rusketu ja syksyllä ovatkin muuta ihoa vaaleammat etenkin hoidettuina. Savipuoli voi muistuttaa valkopälveä tai atooppista ihottumaa.

Etiologia ja epidemiologia

Iho- ja kynsimuutosten etiologian selvittäminen on tärkeää, koska monet ihon ja kynsien sairaudet muistuttavat sienitauteja. Silsa voi tarttua vartalolle ja päänahkaan esimerkiksi koti- tai lemmikkieläimistä, joskus myös henkilöstä toiseen. Tartunta maaperästä voi myös olla mahdollinen.

Suomessa hiuspohjan sieni-infektioita todetaan lähes yksinomaan maahanmuuttajalapsilla. Yleisimmät dermatofyytit tällöin ovat T. violaceum, T. tonsurans. Kotoperäisessä hiuspohjan silsassa tartunta on yleensä eläinperäinen ja tartuntalähde oma lemmikki (T. mentagrophytes, M. canis). Ajoittain esiintyvien T. tonsurans -epidemioiden yhteydessä ihoinfektiot ovat kuitenkin yleisempiä kuin hiuspohjainfektiot. Nämä pienet epidemiat esiintyvät usein esim. kamppailulajeja harrastavien keskuudessa.

Jalkasilsa voi tarttua perheenjäsenten lisäksi yleisten pukuhuoneiden ja pesutilojen lattioilta. Jalkojen hikoilu tiiviissä jalkineissa lisää varvasvälisilsan esiintyvyyttä. T. rubrum on varvasvälisilsan aiheuttajana yli 95 %:ssa tapauksista. Kynsisilsan yleisimmät aiheuttajat Suomessa ovat T. rubrum ja T. mentagrophytes. Silsa voi iholla levitä kosketustartuntanakin, vartalon silsassa tartuntalähde voi olla varvasväleissä tai nivustaipeessa. Vastaavasti nivussilsa voi saada alkunsa, kun infektoituneista varvasväleistä tai jalkapohjista sieni leviää nostettujen housujen tai käsien mukana.

Malassezia-hiiva kuuluu ihon normaaliflooraan, eikä tiedetä, miksi se osalla ihmisistä lisääntyy runsaasti ajoittain aiheuttaen näkyvän savipuoli-ihottuman. Paljon urheilevilla se on yleisempi, ilmeisesti hikoilun vaikutuksesta.

Ihon ja kynsien sieni-infektiot ovat maailmanlaajuisesti väestössä varsin yleisiä, mutta maantieteellinen sijainti vaikuttaa niin kokonaisprevalenssiin kuin eri taudinaiheuttajien yleisyyteen. Suomessa silsa on huomattavasti harvinaisempi lapsilla kuin esim. tropiikissa, jossa ilmasto on kostea ja lämmin. Aikuisilla yleistä jalka- sekä kynsisilsaa tavataan lapsilla huomattavasti vähemmän. Toisaalta vartalon ja hiuspohjan silsaa nähdään lapsilla enemmän. Jalkasilsan esiintyvyys kasvaa tultaessa murrosikään ja se on pojilla yleisempi, kuten nivussilsakin. Suomessa kynsisilsaa esiintyy aikuisväestössä noin 11 %:lla, mutta lapsilla se on erittäin harvinainen. Savipuolta nähdään vähän vanhemmilla kouluikäisillä, ja nuorilla aikuisilla se on yleisimmillään.

Diagnoosi

Silsadiagnoosiin riittää yleensä iholöydöksen tyypillinen ilmiasu ja sijainti. Kasvojen, vartalon, kynsien ja hiuspohjan silsaa epäiltäessä otetaan sieniviljely ennen hoidon aloittamista. Ennen sieninäytteen ottoa ei ihottumaa tule hoitaa kahteen viikkoon paikallisilla eikä kahteen kuukauteen sisäisillä sienilääkkeillä. Näytteeseen raaputetaan hilsettä ihottumasta, rengasmaisessa silsassa aktiivisesta reunavallista. Kynsinäytteessä paikallishoito 6 viikkoa, sisäinen lääkehoito 6 kuukautta aiemmin voi vaikuttaa viljelytulokseen. Kynsi puhdistetaan alkoholiseoksella, kynnestä leikataan tai vuollaan paloja sairaan ja terveen kynnen rajalta. Kynnen kärjen alta raaputetaan mukaan näytettä esimerkiksi pienellä kauhalla. Mikroskooppitutkimus voidaan tehdä samana päivänä, mutta sieniviljelystä saadaan lopullinen vastaus 4 viikon kuluttua. Päänahan silsassa näytteeksi otetaan hilsettä ja pinsetillä nypittyjä katkeilleita hiuksenpätkiä. Mikäli alue märkii, otetaan märkänäyte erilliseen koeputkeen. Keriontapauksessa hoito aloitetaan heti tehdyn natiivitutkimuksen perusteella, koska viljelyvastausta odotellessa potilas voi ehtiä kaljuuntua.

Malassezia-hiivan aiheuttama savipuoli-ihottuma todetaan kliinisen kuvan perusteella tai tarvittaessa natiivinäytteellä ilman viljelyä. Pala kirkasta teippiä laitetaan ihottumakohtaan, vedetään irti ja painetaan objektilasille. Tippa metyleenisiniliuosta teipin alle imeytettynä helpottaa havaitsemaan tyypillisen "spagetti ja lihapullat" -löydöksen sienen mikroskopiassa.

PCR-menetelmä on tulossa perinteisen sieniviljelyn ohella diagnostiikkaan. DermNhO-tutkimus on herkkä ja nopea, vastaus saadaan jo viikossa. Toistaiseksi vaihtelee laboratorioittain, mitä silsalajeja tutkimuksella voidaan tunnistaa, yleensä vähintään 2 yleisintä, T. rubrum ja T. mentagrophytes.

Hoito

Lasten silsan hoitoon systeemilääkkeillä ei ole virallisia indikaatioita, mutta sekä terbinafiinia että itrakonatsolia on käytetty. Annos määräytyy painon mukaan, ja hoidon pituuteen vaikuttaa myös silsainfektion vaikeusaste. Mikäli peroraalisen lääkehoidon kesto ylittää 4 viikkoa, suositellaan maksa-arvokontrollia 4 viikon kuluttua hoidon alkamisesta.

Vartalosilsa paranee yleensä paikallishoidolla, joko terbinafiinivoiteella parin viikon ajan tai noin 4 viikon mittaisella atsolivoidehoidolla. Mikäli hoitovaste on puutteellinen tai vartalosilsa laajalla alueella, käytetään 2–4 viikon mittaista sisäistä lääkitystä. Hiuspohjan ja parta-alueen silsa hoidetaan aina sisäisellä lääkityksellä, joka kestää 4–6 viikkoa. Sisäisen lääkityksen aloittaminen edellyttää diagnoosin varmistamista sieniviljelyllä, kuten kynsisienessäkin. Paikallishoitoa (terbinafiinivoide, atsolivoiteet ja -shampoo) voidaan käyttää sisäisen lääkityksen rinnalla. Kynsisilsan hoito kestää kuukausia sisäisellä lääkkeellä (terbinafiini, itrakonatsoli).

Savipuoli paranee yleensä hyvin paikallishoidolla. Ketokonatsolishampoo levitetään hoidettavalle alueelle 10 minuutin ajaksi ja huuhdellaan pois, ja hoito toistetaan viitenä peräkkäisenä päivänä. Vaihtoehtoisesti myös sienivoiteita voidaan käyttää esim. 1–2 kertaa/vrk parin viikon jaksoina. Savipuoli uusiutuu herkästi, estohoitona voidaan käyttää ketokonatsolishampoota 1–2 kertaa kuukaudessa. Huomioitavaa on, että terbinafiini ei tehoa Malasezziaan sisäisesti käytettynä, mutta voiteena kylläkin. Mikäli savipuolen hoidossa tarvitaan sisäistä lääkitystä, suositellaan itrakonatsolia.

Eristys

Eristystä ei tarvita. Hoitamaton silsa voi tarttua kamppailulajeissa, ja tähän tulee kiinnittää huomiota.

Ehkäisy

Hyvään jalkahygieniaan kuuluu päivittäinen pesu ja huolellinen kuivaus, etenkin varvasvälit on hyvä taputella kuivaksi erillisellä pyyhkeellä tai paperilla. Sukat vaihdetaan päivittäin.

Avonaisten jalkineiden käyttö auttaa vähentämään hikoilua. Sisäjalkineiden käyttö uimahallissa tai urheiluhallien pukutiloissa liikkuessa vähentää jalkasilsatartuntoja.

Hiuspohjan silsaa sairastavan perheenjäsenet on myös tutkittava ja hoidettava samanaikaisesti, jotta tauti ei leviäisi. Hiuspohjan silsaa sairastavalla tulisi olla omat henkilökohtaiset hiustenhoitovälineet. Kulkukissojen ja -koirien koskettelua kannattaa välttää. Painijan silsaa ehkäistään tarkastamalla ottelijoiden iho, käyttämällä ketokonatsolishampoopesua harjoitusten ja painiotteluiden jälkeen, huolehtimalla painimattojen puhtaudesta ja hoitamalla silsaa sairastavat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Kirjallisuutta

Sieni-infektiot ihossa, hiuksissa ja kynsissä (diagnostiikka). Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Ihotautilääkäriyhdistys ry:n ja Kliiniset Mikrobiologit ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2010 (viitattu 15.12.2017). Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi

Hawkins D, Smidt A. Superficial Fungal Infections in Children. Pediatr Clin N Am 2014;61:443–55.

Korting H. Fungal infections. Kirjassa: Burgdorf WHC, Plewig G, Wolff HH, Landthaler M, toim. Braun-Falco's dermatology. 3. painos. Heidelberg: Springer, 2009.

Oireet

Suurin osa papilloomavirustartunnoista on oireettomia. Tartunta tapahtuu kosketuksessa, ja ihorikot sekä immuunipuolustuksen häiriöt altistavat tartunnalle. Itämisaika tartunnasta vaihtelee muutamasta viikosta kuukausiin. Syylät voivat olla ihosta kohoavia, tavanomaisia syyliä, litteitä syyliä tai sukupuoliteitse tarttuvia visvasyyliä eli kondyloomia.

Tavalliset syylät (verruca vulgaris) esiintyvät pääasiassa käsiterissä ja jalkapohjissa. Ne nousevat pallomaisina ihosta koholle tai jalkapohjassa painuvat ihon sisään. Jalkapohjien syylien (verruca plantaris) ympärille muodostuu ihon suojamekanismina usein kovettuma, ja syylät voivat olla kipeitä, joskus jopa haitata kävelyä. Tavallisia syyliä todetaan myös kynsivalleissa ja kynsien alla, joskus suupielissä, silmäluomilla tai sierainaukoissa. Joskus syylärykelmä muodostaa mosaiikkityyppisen laajan syylämaton jalkapohjaan.

Litteitä syyliä (verruca plana) on leikki- ja kouluikäisillä lapsilla tyypillisesti kämmenselissä tai kasvoissa. Ne kohoavat vain vähän ihon pinnasta ja ovat läpimitaltaan 1–5 mm. Litteät syylät voivat olla ihonvärisiä tai vähän tummempia kuin muu iho. Usein litteitä syyliä esiintyy ryppäinä. Joskus litteisiin syyliin liittyy kutinaa, mutta kipu on harvinaista.

Etiologia ja epidemiologia

HPV-virus voi tarttua suorassa kosketuksessa ihmisten välillä tai ympäristön kautta. Syylät voivat levitä potilaan ihoalueelta toiselle myös potilaan itsensä tartuttamana (autoinokulaatio). Ei tarkalleen tunneta, kuinka kauan virus säilyy infektiokykyisenä ihmiskehon ulkopuolella, mahdollisesti jopa kuukausia. Syylätartunta on yleinen kaikkialla maailmassa, ja tartuntoja ilmenee kaikenikäisillä. 5–30 %:lla lapsista ja nuorista aikuisista on syyliä. Tartunnan voi saada mihin vuodenaikaan tahansa.

HPV-viruksen alatyyppejä tunnetaan yli 150. Ne ovat pieniä DNA-viruksia ja kuuluvat papovavirusperheeseen. Tartunta vaatii viruksen pääsyn epidermiksen basaalikerroksen soluihin. Eri virustyypit aiheuttavat erilaisia taudinkuvia, mutta samankaltaisen oirekuvan voi aiheuttaa useampi virusalatyyppi. HPV 1, 2, 3, 4, 10, 27 ja 57 ovat yleisimpiä alatyyppejä virussyylien taustalla. HPV-tartunta voi myös olla vuosia oireeton tai lähes oireeton.

Syylien spontaani parantuminen alkaa usein syylän pienentymisellä. Spontaani parantuminen voi tapahtua missä tartunnan vaiheessa tahansa, yleensä kuukausien, muutamien vuosien kuluessa tartunnasta. Lapsilla parantuminen tapahtuu nopeimmin, puolella potilaista vuoden ja kahdella kolmasosalla 2 vuoden kuluessa tartunnasta. Aikuisilla oireet kestävät yleensä pidempään.

Diagnoosi

Syylien diagnoosi on kliininen eli perustuu syylien tyypilliseen ulkonäköön (kuvat « Syyliä sormissa ja kynsivalleissa»8 ja « Maitohappo-salisylaattiliuoksella hoidettu syylä isovarpaan kärjessä»9). Epätyypillisessä paikassa olevasta syylästä on joskus tarpeen ottaa koepala diagnoosin varmistamiseksi. Erotusdiagnostisesti erityisesti jalkapohjissa kovettumat ja känsät tulee erottaa virussyylistä. Diagnoosin voi varmistaa ohentamalla syylää. Pienet pistemäiset verenvuodot vahvistavat epäilyä virussyylästä. Serologia on epäluotettava, koska suurentunut vasta-aineiden määrä voi näkyä vuosia tartunnan jälkeen, eli tuoretta ja vanhaa tartuntaa on hyvin vaikea erottaa toisistaan. Muiden kuin anogenitaalisten syylien diagnostiikassa ei tällä hetkellä käytetä HPV-tyypitystä arkipäivän potilastyössä. In situ -hybridisaatio ja DNA-monistus (PCR) onnistuvat kudosnäytteistä, mutta käytännössä niitä ei hyödynnetä kuin lähinnä tutkimuskäytössä.

Kuva 8.

Syyliä sormissa ja kynsivalleissa.

Kuva 9.

Maitohappo-salisylaattiliuoksella hoidettu syylä isovarpaan kärjessä.

Hoito

Immuunipuolustukseltaan normaalin potilaan oireita tai vaivaa aiheuttamattomille syylille ei tarvitse tehdä mitään. Spontaania parantumista voi jäädä hyvin odottamaan. Mikäli syylät aiheuttavat kipua tai niistä on kosmeettista haittaa, voi olla perusteltua pyrkiä nopeuttamaan parantumista.

Ei ole yhtä hoitokeinoa, joka olisi tutkimuksissa tehonnut kaikilla potilailla tutkituista hoitomenetelmistä parhaiten. HPV-tartuntaa vastaan ei myöskään ole spesifistä antiviraalista hoitoa.

Hoito on yksilöllinen. Yleisin keino on vaurioittaa infektoitunutta ihomuutosta tai tuhota se. Paras tutkimusnäyttö liittyy paikalliseen salisyylihapon käyttöön. Salisyylihappo lisää orvaskeden hilseilyä ja irtoamista ja johtaa immuniteetin heräämiseen. Salisyylihappovalmisteita ovat liuokset, laastarit ja voiteet. Ennen hoitoa syylä pitää pehmittää ja ohentaa. Käyttöä tulee jatkaa joka päivä vähintään 3–4 kuukauden ajan. Kasvoille salisyylihappovalmisteita ei suositella ärsytysriskin vuoksi. Hoito on turvallista mutta työlästä, ja hoitoon sitoutuminen on usein heikkoa.

Jäädytys- eli kryohoito voidaan toteuttaa nestetypellä (lähinnä ihotautilääkäreiden käytössä) tai muilla paineistetuilla kaasuilla (esim. dimetyylieetteri, typpioksiduuli). Nestetyppi on ehdottomasti tehokkain, mutta sen käyttöön liittyy kipua, rakkulointia ja pigmentaatiohäiriön tai arpeutumisen riski. Nestetypen lämpötila on noin –196 °C, joten sen käyttöön tulee perehtyä ennen hoitojen aloittamista. Hoito joudutaan usein uusimaan, ja yleensä hoitojen välinen aika on n. 4 viikkoa.

Käsikauppavalmisteina myytävissä syylänhoitotuotteissa voi olla salisyylihapon lisäksi muurahaishappoa, trikloorietikkahappoa ja maitohappoa. Valmisteiden käyttöohje vaihtelee koostumuksesta riippuen.

Yksittäisiin syyliin voidaan poikkeustapauksissa käyttää laserhoitoa, lähinnä hiilidioksidilaserilla. Joskus käytetään imikimodivoidetta, jonka hoitoajat tutkimuksissa ovat vaihdelleet 2 kuukaudesta vuoteen. Syylien hoitoon markkinoitavien tuotteiden ja hoitojen valikoima on laaja, mutta tutkimusten perusteella ensisijaiseksi hoitomuodoksi suositellaan paikallista salisyylihappoa.

Eristys

Syyläpotilasta ei ole tarvetta eristää.

Ehkäisy

HPV-tartunnan välttäminen on käytännössä mahdotonta, eikä tunnettuja ehkäisykeinoja ole. Papilloomavirusrokotteiden tehosta jo todettuihin syyliin on julkaistu tapausselostuksia, mutta rokotteita ei toistaiseksi käytetä primääripreventioon.

Kirjallisuutta

Sterling JC, Gibbs S, Haque Hussain SS, ym. British Association of Dermatologists' guidelines for the management of cutaneous warts 2014. Br J Dermatol 2014;171:696–712.

Bolognia JL, Jorizzo LJ, Schaffer JV. Dermatology. 3. painos. Lontoo: Elsevier Health Sciences, 2012.

Cardoso JC, Calonje E. Cutaneous manifestations of human papillomaviruses: A review. Acta Dermatovenerol Alp Pannonica Adriat 2011;20:145–54.

Silling S, Wieland U, Werner M, ym. Resolution of novel human papillomavirus-induced warts after HPV vaccination. Emerg Infect Dis 2014;20:142–5.

Landis MN, Lookingbill DP, Slezevich JC. Recalcitrant plantar warts treated with recombinant quadrivalent human papillomavirus vaccine. J Am Acad Dermatol 2012;67:e73–4.

Oireet

Molluskat ovat tyypillisesti läpimitaltaan muutaman millimetrin (3–5 mm) kokoisia, vaaleita tai ihonvärisiä kiilteleviä papuloita eli ihosta kohoavia näppylöitä. Keskellä voi nähdä pienen kuopan, molluskan navan. Molluskoita voi olla vain yksittäisiä, jolloin tartunta saattaa jäädä huomaamatta. Useimmiten niitä on kuitenkin kymmeniä tai satoja. Molluskoita on usein määrällisesti eniten ohuilla ihoalueilla, kuten taivealueilla. Joskus molluskoita voi tulla myös limakalvoille, kuten huuliin. Yleensä molluskat ovat oireettomia ja aiheuttavat lähinnä kosmeettisen haitan. Parantumisvaiheessa osa molluskoista voi inflammoitua ja alkaa kutista. Raapimisen seurauksena molluskoihin voi tulla sekundaarinen bakteeritulehdus.

Etiologia ja epidemiologia

Molluskavirus on kaksoiskierteinen, 320 x 250 x 200 nm:n kokoinen DNA-virus, joka kuuluu Poxviridae-virusperheeseen. Viruksesta voidaan tunnistaa neljä erilaista geneettistä alatyyppiä (tyypit I, II, III ja IV), joista tyypit I ja IV ovat yleisimmin tunnistettuja tartunnan aiheuttajia. Virus aiheuttaa infektioita vain ihmisessä, ja se on epidermishakuinen. Pox-virus tarttuu ihmisestä toiseen joko suorassa kosketuksessa tai pinnoilta, esimerkiksi uimisen yhteydessä, jos käytetään yhteistä pyyhettä. Inkubaatioaika vaihtelee 14 vuorokaudesta jopa kuuteen kuukauteen, ja tartunta on subakuutti. Ihorikot altistavat tartunnalle. Molluskat tarttuvat herkästi myös samalla potilaalla ihoalueelta toiselle hankaamisen ja raapimisen seurauksena (autoinokulaatio). Lapsilla molluskoiden esiintyvyys on n. 7 %. Niitä on joskus jo imeväisiässä, useimmiten leikki-iässä, joskus koululaisilla. Tartunnan voi saada missä iässä tahansa. Kuivaihoisuus ja atooppinen ihottuma näyttävät lisäävän molluskatartunnan riskiä. Immunosuppressio, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin häiriö, altistaa molluskoille. Immuunipuolustukseltaan normaaleilta lapsilta molluskat parantuvat pääasiassa muutamien kuukausien kuluessa, mutta joskus tartunta voi kestää 1–2 vuotta. Molluskatartunta voi uusia.

Kuva 10.

Molluskoja vartalon iholla.

Diagnoosi

Molluskadiagnoosi on kliininen eli perustuu ihomuutosten tyypilliseen ulkonäköön. Molluskan sisältä purkautuu puuromaista massaa, viruksen infektoimia ihosoluja. Histologisesti nähdään epidermiksen hyperplasiaa ja molluskan napaa vastaava kuoppa täynnä viruksen infektoimia keratinosyyttejä. Koepalaa ei tarvita diagnostiikassa kuin erikoistapauksissa. In situ -hybridisaatio, DNA-monistus (PCR) ja serologiset tutkimukset ovat mahdollisia, mutta ne ovat tällä hetkellä lähinnä tutkimuskäytössä. Erotusdiagnostisesti tartunnan alkuvaiheessa molluskat voivat näyttää matalilta syyliltä tai vesirokolta.

Hoito

Molluskoja hoitaessa pitää muistaa, että tartunnalla on hyvä taipumus parantua spontaanisti eikä hoitoa yleensä tarvita. Spontaani parantuminen on arpeuttamatonta. Potilaat ovat usein nuoria, alle 10-vuotiaita, ja heidän tapauksessaan pitää huomioida, että invasiiviset hoitomuodot aiheuttavat usein kipua. Laajoja, randomisoituja tutkimuksia ei ole tehty molluskojen hoidosta. Kyretointia ja kryo-nestetyppijäädytystä käytetään, mutta niihin liittyy haittavaikutuksena kipu ja arpeutumisriski. Ennen hoitoa voi käyttää paikallispuudutetta, esimerkiksi lidokaiini-prilokaiinisekoitetta. Mikä tahansa immuunipuolustuksen herättävä ihon rikkominen, esimerkiksi molluskan puhkaisu steriilisti neulalla tai pinsetillä, voi käynnistää tartunnan parantumisen. Paikallishoidoista muun muassa imikimodivoidetta, salisyylihappoa tai kaliumhydroksidia sisältäviä tuotteita voidaan joskus käyttää nopeuttamaan parantumista. Molluskoihin liittyvää kutinaa voi hoitaa miedolla tai keskivahvalla kortisonivoiteella. Mikään yksittäinen hoitomuoto ei ole osoittautunut tutkimuksissa muita hoitoja tehokkaammaksi ja kaikille potilaille sopivaksi.

Eristys

Potilasta, jolla on molluskoja, ei tarvitse eristää.

Ehkäisy

Molluskatartunta on niin yleinen, että virusta on hyvin vaikea välttää.

Kirjallisuutta

Forbat E, Al-Niaimi F, Faisal Ali FR. Molluscum contagiosum: review and update on management. Pediatr Dermatol 2017;5:504–15.

Bolognia JL, Jorizzo LJ, Schaffer JV. Dermatology. 3. painos. Lontoo: Elsevier Health Sciences, 2012.

Chen X, Anstey AV, Bugert JJ. Molluscum contagiosum virus infection. Lancet Infect Dis 2013;13:877–88.